Se tuntuu kaikelta ja samalla ei miltään.
Joka ilta se saapuu sänkyni viereen. Pieni,musta hahmo, joka hetkessä kasvaa valtavaksi. Olen rikki sen edessä, joka minua öisin kuristaa ja kaulasta katosta roikottaa. Pieni ja haavoilla.
Sanat kuuluvat hiljaa tuulessa.
Sanat, joilla ei elämäni ensimmäisinä vuosina ollut mitään merkitystä ja jotka myöhemmin kasvoivat minuakin suuremmiksi. Ne sanat syövät minua sisältä yhä ja mädättävät ruumiini ennen aikojaan.
Eikä kukaan voi tietää miltä se tuntuu,kun se tapahtuu taas ja taas ja taas. Yksi ajatus syttyy ja saa kaiken ympärillään palamaan. Yksi ajatus syttyy eikä ympärille jää enää mitään. Ja vaikka olisikin siitä kaikesta aikaa yksi elämä, on se silti läsnä ja elossa. Hengittää kaikkien vastaantulijoiden kanssa samaa ilmaa ja puhuu samalla suulla. Eikä se ikinä kuole.
Ei koskaan.