Herään taas siihen keskellä yötä ja käännyn sinua kohti. Kuuntelen hengitystäsi ja katson nukkuvia kasvojasi, jotka rauhoittavat minua pidätellessäni kyyneliä. Leikin hetken, etten muista sitä. Etten muista sitä taloa tai sitä autoa, jonka etupenkillä istuin. En muista sitä ääntä, joka sanoi haluavansa kuolla tai sitä pelkoa mikä minulla oli, kun pelkäsin hänen ajavan vastaantulevaa rekkaa päin. Minä yritän unohtaa, mutta aina joskus se tulee taas mieleeni. Muistan miten hän oli omassa ojassaan liian syvällä ja niin syvällä olikin, ettei hän huomannut vieressään istuvaa ja tilanteeseen syytöntä viatonta lasta. Enkä voisi edes syyttää siitä häntä, sillä minäkin tiesin mistä ahdinko ja ahdistus johtui ja olin aivan yhtä ahdistunut ja peloissani kuin hänkin.
Tuijotan kattoa ja mietin miten onnekas olenkaan, kun minulla nykyään on mahdollisuus päästä suihkuun tai on toimiva vessa. Miten onnekas olen, kun kaapissa on ruokaa ja vieressä maukuu kissa. Jos vain voisinkin joskus kertoa ja selittää sinulle, ettei se aina ole ollut sellaista. En ole aina ollut yhtä onnekas. Tai jospa voisin muuttaa kaikkea ja unohtaa. Kumpa en heräisi enää ikinä muistamaan.
Mutta vaikkakaan en koskaan niitä sanoja sanoisi tai niistä asioista pystyisi puhumaan. Kenties en koskaan unohda tai anteeksi anna. Siitä huolimatta olen aina tässä. Aina tukenasi ja aina vierelläsi. Aina valmiina kuulemaan ne sanat suustasi, jos vain ne tahdot sanoa.
No comments:
Post a Comment