Tunnen oloni hänen lähellään hölmöksi, jopa idiootiksi ajoittain.
Kukkamekkoja, värikkäitä hiussuortuvia kasvoilla ja silmälasit, joita hän pitää rumana.
Muistan ensimmäisen kerran, kun tapasin hänet kerrostalon leikkikentällä itkemässä julmaa maailmaa tai ehkä läheisen menetystä tai jotain muuta vastaavaa, joka saa ihmisen itkemään. Hän oli pukeutunut värikkäisiin housuihin ja villatakkiin, joka oli täynnä reikiä vasemman hihan kohdalta. Kun kuitenkin kysyin voisinko auttaa, hän ei koskaan vastannut ja jotenkin siitä hetkestä lähtien hän oli se, joka tuli välillä kysymään sokeria jääden vahingossa kahville moneksi tunniksi. Enkä valita yhtään uudesta ystävästä.
No comments:
Post a Comment